Tästä tullee henkilökohtaisin postaukseni so far. Vääristynyt kehonkuva on nimittäin asia, joka on vaikuttanut elämääni jo nuoresta alkaen ja tekee sitä edelleen. Kävin alkuviikosta Uimastadionilla ja huomasin miettiväni että kaikilla täällä on parempi kroppa kuin minulla. Näin pelkkiä sikspäkkejä ja sivuutin täysin kaikki ”normaalivartaloiset”. Itse ajattelin olevani pulleimmasta päästä. Kotiin tultuani mietin miten vanhat haamut voivatkaan kummitella tällä tavoin ja yllättää kun vähiten sitä odotat. Toisaalta huomasin myös miten paljon olen asian käsittelyssä edistynyt. Siitä lisää blogin loppupäässä.
Mikä rikkoo ihmisen kehonkuvan?
Olen kärsinyt koulukiusaamisesta oikeastaan koko teini-ikäni. Olin kiltti hissukka, ja helppo kohde kovimmille pojille ja tytöillekin. En ole koskaan ollut liikalihava, mutta olin jo 13 vuotiaana sellainen hyvinsyönyt pullukka, jolle oli helppo naureskella. Minulla oli monta vuotta, jolloin en esimerkiksi vienyt koulukuvia itsestäni kotiin, sillä en halunnut esitellä niitä kenellekään- niin huonolta mielestäni näytin.
Kun koulussa naureskeltiin, enkä ollut oikein hyvä urheilussakaan, käännyin sisäänpäin. Kun ulkoinen olemus oli riittävä syy kiusaamiselle ja sitä jatkui 4-5 vuotta, aloin uskomaan että olin tosiaan vääränlainen, liian suuri ja ruma.
Kun kehonkuva oli rikkoontunut, jouduin toteamaan kaksikymppisenä että kärsin syömishäiriöstä. Jossakin pisteessä olin päättänyt että tästä tulee loppu ja näytän kiusaajilleni närhen munat! Laihdutin 90 kiloisesta 63-kiloiseksi ja olin ylpeä että painoin pienimmilläni vähemmän kuin saman vuoden Miss Suomi. Erotuksena toki että olin 188 senttiä pitkä. Sukulaisten huolestuneet ilmeet ja ihmisten hämmästelyt vain edesauttoivat asiaa, otin ne nimittäin kohteliaisuutena. Kun työpaikalla kutsuttiin kusimadoksi, olin että ”vau, ihanaa kun ei haukuta läskiksi”. Minusta ei ole tuoltakaan ajalta valokuvia, lähinnä koska kuvittelin edelleen olevani lihava, enkä pitänyt yhdestäkään valokuvasta. Söin pelkkää jogurttia ja ostin apteekista rasvansitojapillereitä, etten vain lihoisi.
Sali pelasti.
En tiedä miten lähellä sairaalahoitoa olin, kunnes tapasin ystävän, joka harrasti tosissaan kuntosalia. Hän oli miehekäs ja lihaksikas, ja jollakin tasolla tajusin siinä vaiheessa että tuollaiselta minäkin haluan näyttää. Ostin elämäni ensimmäisen salikortin ja aloin käydä siellä ystäväni kanssa, kohta jo yksistäänkin. Ruokahaluni kasvoi ja hiljalleen myös ymmärrys siitä, että kehittyäkseen on syötävä muutakin kuin jogurttia. Ystäväni kautta tutustuin ravintoon ja treeniin ja pikkuhiljaa painoni alkoi nousta. Sali saattoi siis pelastaa elämäni.
Kehonkuva seuraa pitkälle elämään.
Rikkoontuneesta kehonkuvasta on kuitenkin vaikea päästä lopullisesti eroon. Olen ollut vuosien varrella isompi ja pienempi ja ystäväni oikeastaan tietävätkin jo että olen aina jollakin ”kuurilla”. Viime aikoina olen yrittänyt saada heitäkin ymmärtämään että kuurit ovat taaksejäänyttä elämää ja tämä nykyinen on yksinkertaisesti elämäntapani. Se on nimittäin ainoa keinoa pysyä järjissään. Joinakin päivinä itseinho kuitenkin aina iskee, kuten juuri tällä viikolla siellä uimastadionilla. Erona entiseen kuitenkin on, että silloin olisin lähtenyt salille kahta kauheammin toheloimaan, nyt kroppa tuntui jo valmiiksi raskaalta joten päätin pitää välipäivän. On hienoa huomata että pystyy jo elämään omassa kropassaan, olipa se sitten täydellinen tai ei. En tiedä tulenko koskaan olemaan tyytyväinen, mutta tärkeintä on että olen hyväksynyt itseni jo tällaisena. Joskus yritän olla myös ylpeä jo saavutetuista tuloksista. Ystävien ja rakkaiden tuella olen vihdoin sinut itseni kanssa. Siitä on paljon parempi jatkaa treeniäkin.
En muista miltä vuodelta tämä on, mutta en ole edes hoikimmassa kunnossani. Muistan vain, miten en pystynyt olemaan tyytyväinen kroppaani.
Linnunkäsistä normaalikäsiin. Matka on ollut pitkä, mutta työn tuloksiakin pitäisi jaksaa arvostaa 🙂
Jälkikäteen on helppo sanoa että oi jospa voisin sanoa nuorelle minälleni, että kokosi tai kehonkoostumuksesi ei määrittele sinua ihmisenä. Se joka sinua moisesta kiusaa, voi takuulla pahemmin kuin sinä itse. Toisaalta olen kiitollinen että olen läpikäynyt moisen vaiheen, se on takuulla vahvistanut minua ihmisenä. Olen onnellinen että olen löytänyt liikunnan ja hyvän ravinnon merkityksen elämääni, uskon että ilman niitä olisin paljon onnettomampi ihminen.
Rakasta siis liikuntaa, aseta itsellesi päämääriä ja tavoitteita, mutta älä anna niiden hallita sinua. Vain sinä voit määritellä millaisessa kehossa itse viihdyt.
Iloa treeniisi! 🙂